”Meidän on perustavanlaatuisesti muutettava tapaamme elää ja kuluttaa.” Näin olen kirjoittanut lukemattomiin vaalikonevastauksiin ja postauksiin viimeisen viiden vuoden aikana. Se tarkoittaa, että meidän tulee radikaalisti muuttaa tapaamme liikkua, ostaa, asua, viettää vapaa-aikaa – ja syödä.
Kirjoitin ensimmäisen kerran kestävästä ruokavaliosta vuonna 2018. Artikkelini klimatarismista jäi Suomen ainoaksi, eikä termi harmikseni ottanut tulta. Sittemmin on tullut planetaarista ja ilmastoystävällistä ruokavaliota ja ilahduttavasti monenlaisia vegeinnovaatioita kauppojen hyllyille.
Olen oppinut ymmärtämään, miksi kuulemma antropologit aloittavat uuteen kulttuuriin tutustumisen ruoasta. Kertoohan ruokakulttuuri paljon meidän tavoistamme, perinteistämme ja pyhistämme. Joulukinkku ja mummon makaronilaatikko ovat paljon enemmän kuin ruoka-aineidensa summa.
Ymmärrän myös, että elämäntapamuutos saadaan aikaan ennemmin positiivisesti kannustamalla kuin syyllistämällä tai pakottamalla. Osalla muutos on nopea ja kokonaisvaltainen, osa tarvitsee aikaa sopeutua ja sisäistää uusia tapoja. Samojen teemojen äärellä olen työskennellyt myös sosiaalityössä. Sitä emme vielä tiedä varmuudella, onko meillä riittävästi aikaa opetella uusia tapoja rauhassa vai joudummeko rajoittamaan kulutusta radikaalein keinoin, kuten vesipulan vuoksi on jo ulkomailla jouduttu tekemään.
Yksi lempisanonnoistani on, ”pois täältä ei ole suunta”. Kieltojen sijaan peräänkuulutan ennen kaikkea vaihtoehtoja. Silti on rehellisesti sanottava ääneen, että muutos tarkoittaa myös luopumista ja joudumme kysymään, kuinka paljon on tarpeeksi. Luopumisen sijaan toivoisin meidän kuitenkin keskittyvän siihen, mitä hyvää saamme tilalle.
Pohjoismaisia ravitsemussuosituksia ollaan vihdoin päivittämässä ja erityisesti lihan osalta. Edelliset suositukset ovat vuodelta 2014 ja uudistusta perustellaan ilmasto- ja terveyssyillä. Etenkään päivittäiselle lihansyönnille on vaikea keksiä muita perusteluja kuin makumieltymykset ja tottumus – ja tietysti ne kulttuuriset syyt sekä erityisesti länsimainen valinnanvapaus.
Suomalaisten ylikulutuspäivä oli jo ennen vaaleja ja elämme loppuvuoden velaksi käyttäen tuleville sukupolville kuuluvia luonnonvaroja. Ylikulutuspäivämme on jumittanut samoilla paikkeilla jo liki 20 vuotta, vaikka tietoisuus ilmastokriisistä on lisääntynyt. Toistaiseksi valinnanvapautemme on painanut vaakakupissa enemmän kuin maapallon kantokyky.
Politiikan keinoin voidaan ja tulee ohjata myös ihmisten kulutustottumuksia ja minun tavoitteeni on toimia politiikassa niin, että kestävät valinnat olisivat jokaiselle helpompia ja edullisempia. Meidän poliitikkojen velvollisuus on etsiä keinoja ja myös pallotella ideoita.
Ilmastotoimissa tasapainoillaan sen välillä, kuinka paljon vaaditaan yksilöiltä, kuinka paljon luotetaan yrityksiin ja kuinka iso osa muutoksesta tehdään poliittisin keinoin. On selvää, että isot muutokset tapahtuvat esimerkiksi energiasektorilla ja mm. erilaisissa tuoteinnovaatioissa, mutta samaan aikaan firmat tuottavat meille juuri sitä, mitä me vaadimme. Ajattelen asian niin päin, että meillä kuluttajakansalaisilla on valtava voima vaikuttaa ja vauhdittaa muutosta!
Yhteiskunnallisiin muutoksiin tarvitaan pieni radikaalien joukko ravisuttamaan sitä, mitä pidetään normina. Todellinen voima piilee kuitenkin siinä, kun yhä useampi alkaa muuttaa ajatteluaan ja toimiaan pienin askelin. Siksi toistan, mitä kirjoitin jo vuonna 2018: olit sitten sekaani, vegaani, fleksaaja tai karppaaja, niin toivon, että ainakin klimataristi.
PS. Tässä kirjoituksessa näkökulma on puhtaasti ilmastokysymyksessä. Uskon kuitenkin, että tulevat sukupolvet tulevat arvioimaan meitä myös erityisesti sen perusteella, miten kohtelimme eläimiä.