Minä ja pikkuveli – katsomassa kauas tulevaisuuteen, kuten kuvausohje kuului.
18-vuotiaana koko elämä on vasta avautumassa. Uusi elämänvaihe tuntuu yhtä aikaa äärettömän avoimelta ja pelottavan suurelta. Ylioppilaslakki päässä tuntuu siltä, että seisoo tienhaarassa ja pitäisi tietää jo. Pitäisi olla suunnitelma. Pitäisi mennä eteenpäin, suoraan ja pysähtymättä.
Julkisessa keskustelussa nuoruus kuulostaa liian usein vaiheelta, josta pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti ohi ja eteenpäin. Mutta ei elämä ole kilpailu, jossa nopein voittaa. Moni löytää oman alansa vasta myöhemmin. Moni vaihtaa suuntaa. Moni aloittaa alusta. Varmuudella voi sanoa, ettei polku ole suora kellekään.
Näin nelikymppisenä en katso taaksepäin ja kysy, eteninkö riittävän nopeasti. Kysyn, olenko elänyt omannäköistä elämää. 18-vuotiaalle itselleni kuvassa haluaisin sanoa, että elämän ei tarvitse olla heti valmis. On ihan ok olla keskeneräinen. Se on itse asiassa koko elämän mittainen olotila.
Eikä tärkeintä ole edetä heti, vaan kulkea just sitä omaa polkua, joka saa olla mutkainen.
Onnea kaikille tänään valmistuville!