Tänään liputamme sotiemme veteraanien kunniaksi. Makuuhuoneemme seinää koristavat kotini rakkaimmat taulut: toisessa on mummini lapsuudenkodin maisema ja toisessa kuivattuja kukkia, jotka on poimittu isoisäni synnyinkodin pihamaalta. Nämä taulut ovat minun juureni menetetyssä Karjalassa.
Tänään liputan isovanhemmilleni, jotka palvelivat sodassa ja joutuivat luopumaan paljosta. Sodan raunioista sai kuitenkin alkunsa myös jotain hyvää, nimittäin EU:n menestystarina ja toivo yhtenäisestä Euroopasta.
Minulle toivo merkitsee ennen kaikkea uskoa tulevaisuuteen – luottamista, mutta myös tavoitteiden asettamista, tekoja, sinnikkyyttä ja uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin. Nyt pelko ja viha ovat alkaneet saada valtaa eri puolilla maailmaa. On jälleen aika nousta puolustamaan yhtenäistä Eurooppaa.
Päättäjiltä tarvitaan taitoa nähdä ongelmat, mutta myös lukuisat toivon merkit. Ilmastonmuutoksen ja toivottomalta tuntuvien uhkien edessä ihmisillä on oikeus kuulla sanoma toivosta. Meillä on lupa luottaa siihen, että kaiken jälkeenkin on olemassa toivo, joka alkaa siitä, kun toivoa ei enää ole.
Olen matkustanut maailman ääriin, mutta vaikuttavin matka kaikista on ollut se, kun kävin mummini kanssa Karjalassa. Nyt toivon matkani vievän kohti Brysseliä. Haluan olla viemässä eteenpäin sanomaa toivosta, jossa ei ole pelkoa eikä epävarmuutta. Haluan viedä toivon tuulahduksen myös sinne, missä toivon luullaan jo sammuneen.
Tänään liputan sotiemme veteraaneille ja sille, että lopussa toivo on pelkoa suurempi.