Osallistuin viime viikolla Martti Ahtisaaren perustaman CMI:n rauhanjärjestön 25-vuotisjuhlaan – presidentti Ahtisaaren perintöä juhlistaen, joskaan ei iloiten.
Kunpa rauhantyötä ei enää tarvittaisi.
Tilaisuudessa oli puhujina presidentti Stubbin ohella muun muassa entisiä presidenttejä eri puolilta maailmaa. Ihmisiä, jotka ovat tehneet elämäntyönsä konfliktien ja vakavimpien ihmisoikeusloukkausten parissa.
Tänään kansainvälisenä ihmisoikeuksien päivänä haluan jakaa yhden mieleen jääneen ajatuksen.
YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus hyväksyttiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa 10. joulukuuta vuonna 1948. Julistus oli aikanaan edistyksellinen ja on suorastaan surullista ajatella, että vastaavaa tuskin saataisiin laadittua nykyajassa.
Julistuksen 1. artiklan ensimmäiset sanat kuuluvat: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan”. Ajatus täydellisestä tasavertaisuudesta on edelleen järisyttävän radikaali ja surullisen mahdottomalta ja kaukaiselta tuntuva tavoite.
Mutta CMI:n tilaisuudessa, näiden konkarien puheenvuoroissa, korostui julistuksen kolmestakymmenestä artiklasta toiseksi viimeinen, nimittäin 29. artikla: ”Jokaisella ihmisellä on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, koska vain sen puitteissa hänen yksilöllisen olemuksensa vapaa ja täysi kehitys on mahdollinen”.
Yksilöiden oikeuksien ohella ihmisoikeuksien toteutumisessa on kyse meidän jokaisen velvollisuuksista.
Ehkä tämä ajatus jokaisen vastuusta, yhteisvastuusta niin omassa yhteiskunnassa ja lähipiirissä kuin globaalisti, on vähintään yhtä radikaali ajatus tässä ajassa. Kuten afrikkalainen ubuntu kiteytyy: ”I am because we are”
Minä olen, koska me olemme.
Hyvää ihmisoikeuksien päivää!