Suomalaiset ovat tänään kuluttaneet oman osuutensa uusiutuvista luonnonvaroista. Elämme loppuvuoden velaksi tulevien sukupolvien kustannuksella.
Kuilu elämäntapojemme ja ilmastotavoitteiden välillä on valtava: kulutamme reilussa kolmessa kuukaudessa luonnonvarat, joiden tulisi riittää koko vuodeksi. Ylikulutuspäivämme on jumittanut samoilla paikkeilla jo 20 vuotta, vaikka tietoisuus ilmastokriisistä on lisääntynyt.
Suurin osa aiheuttamastamme hiilijalanjäljestä tulee liikkumisesta, asumisesta ja ruoasta. Ilmastotoimissa tasapainoillaan sen välillä, kuinka paljon vaaditaan yksilöiltä, kuinka paljon luotetaan yrityksiin ja kuinka iso osa muutoksesta tehdään poliittisin keinoin. On selvää, että rakenteellista ongelmaa ei ratkaista ilman rakenteellista muutosta. Yhteiskunnallisiin muutoksiin tarvitaan kuitenkin alhaalta ylöspäin suuntautuvaa painetta, yksilöiltä.
Kestävä elämäntapa mahdollistetaan ja rakennetaan monin tavoin kunnissa. Kunnissa päätetään esimerkiksi siitä, mitä, mihin ja mistä rakennetaan, mitä ruokaa tarjotaan kuntien palveluissa, miten energiaa tuotetaan, kuinka helppoa on kierrätys ja kuinka paljon luontoa suojellaan.
Yksi lempisanonnoistani on, ”pois täältä ei ole suunta”. Kieltojen sijaan peräänkuulutan vaihtoehtoja. Silti on rehellistä sanoa ääneen, että muutos tarkoittaa myös luopumista ja joudumme kysymään, kuinka paljon on tarpeeksi. Tarvitaan pieni radikaalien joukko ravisuttamaan sitä, pidetään normina. Todellinen voima piilee kuitenkin siinä, kun yhä useampi alkaa muuttaa ajatteluaan ja toimiaan pienin askelin.
Kirjoitin ensimmäisen kerran kestävästä ruokavaliosta vuonna 2018. Artikkelini klimatarismista (climatarian diet) jäi Suomen ainoaksi, eikä termi harmikseni ottanut tulta. Tänään toistan, mitä silloin kirjoitin: olit sitten sekaani, vegaani, fleksaaja tai karppaaja, niin toivon, että ainakin klimataristi.